Kun ilo kuolee

Tässä "työttömänä" ollessa on aikaa liiennyt myös miettimiselle (ja ei, en yleensä mieti mitään, ettekös tuota ole huomanneet). Oikeastaan ihan liikaa. Koska yleensä yön pitkinä tunteina valvoessa mieleen ei tule mitään kivoja ja mukavia ajatuksia, vaan lähinnä aikaa menee vatvoessa elämän kriisejä. "Mitä jos joku läheinen kuolee?/Mitä jos mulla ei ole enää kavereita kun tulen takaisin Suomeen?/Entä jos mä en koskaan löydä työpaikkaa?/Entä jos minä olenkin se joka kuolee ja mut tuodaan sinkkiarkussa takaisin?" Tällaisia keskusteluja yleensä tulee käytyä itsensä kanssa kun ilta pimenee. Varsin tervehenkistä.

Jenkkeihin hetkeksi muuttaminen oli jotain mikä mun piti tehdä ihan oman mielenrauhani vuoksi. Jotain mitä mä tekisin vain itselleni, enkä kenellekkään muulle, ihan vain siksi, että viimeisen vuoden aikana (ennen kuin siis tänne lähdin) oli sellainen olo, että elin jonkun toisen ihmisen kautta. Halusin olla itsekäs. Mutta onko sitä (mielen)rauhaa löytynyt?

Tänään (maanantain ja tiistain välinen yö kun tätä kirjoitan) tuli erittäin häiritsevän sekavia tunteita, kun istuin tuossa kuistilla kovertamassa kurpitsaa. Taustalta kuului, kun äiti hääri keittiössä ja isä teki pintaremonttia, niitä normaalin elämän ääniä. Oli niin onnellinen ja rauhallinen olo. Kunnes muistin että enhän minä ole osa tätä perhettä, vaan olen vierailija. Vieras.

Sunnuntain välisenä yönä juttelin naamakirjan chatin välityksellä vanhalle koulukaverille, joka ei ollut tietoinen äidin kuolemasta. Kyyneltäkään vuodattamatta kerroin tarinan, onhan sen joutunut jo tekemään niin monet kerrat. Olin myös yllättynyt siitä että joku ylipäänsä uskaltaa udella asiasta enempää, useimmat pelkää niitä tunteita mitä tällaisien tapahtumien takana piilee.

Puhuttiin paljon kokonaisista perheistä. Siitä kuinka äidin ja isät eivät ole eronneet. Kuinka ei ole ollut lasista lapsuutta eikä muutakan pahaa. Kuinka oli rakkautta ja läheisyyttä. Muumilaakson tarinoita ja Rölliä. Ja samat katkerat tunteet nousi mussa taas pintaan, mitkä on ihan järjenvastaisia. Koska kenelle mä voisin olla katkera? Jumalalle, johon en usko? Vai ehkä lääkäreille?

Onko tyhmää pyytää että tämä ikävä joskus loppuisi? Se on niin musertavaa..

Katri

Ps. Se huono puoli tässä mun erakkomatkassa Atlantin toiselle puolelle on, että kun nämä tunteet valtaa, mulla ei ole ketään. Sitten avaudun tänne ja kolme neljäsosaa lukijoista vaivaantuu.