Yhtä hymyä, osa 1/2

Tänään on tullut hymyiltyä paljon. Töissä sujuu hyvin ja alan vihdoin viihtymään myös kämpillä, kun se inhottava ranskalaisämmä lähti menemään. Ja yks paikallinen luuli mua amerikkalaiseks! :D On tosi hyvä fiilis, nyt kun kaikki asiat tuntuu lähteneen rullaamaan omalla painollaan ja hyvällä rutiinilla. Tähän toki vaikuttaa myös se, että oon hengannut aika paljon yliopistolla (luennoilla, en kampusbileissä!) ja saanut kehuja. :D hahah. Ei vaan. Nyt kun kohta olen ollut täällä kaksi kuukautta, niin onhan se kiva kuulla, että englanti ei ole enää samalla tasolla kuin tullessa. Itse oon kiinnittänyt huomiota ainakin tuon lausumisen parantumiseen ja alkaa se tankerosuomiaksenttikin vähä vähältä väistymään, saa vaan nähdä mitä tulee tilalle.

Tällä viikolla meillä on ollut keskusteluklubeja ja interaktiivisia luentoja, joissa tunnit painottuu kieliopin sijaan keskusteluun. Yritän myös henkisesti valmistautua TOEFL -kielitestiin ja me tehtiinkin tiistaina muutama siihen liittyvä koe. Meille annettiin 30 sekuntia aikaa valmistautua ja kysymys kuului: "Kerro ihailemastasi henkilöstä." Ja sitten luokan eteen pitämään puhe, jonka piti kestää minuutti. Mähän olin ihan kakkat housuissa siellä kun odottelin omaa vuoroani, en ole koskaan tykännyt olla tuollain "keskipisteenä" ja kaikkien edessä änkyttämässä ja punastelemassa. Mutta sitten kun mun oma vuoro tuli niin jotain tapahtui. En edes oikein tiedä mitä. Tuli sellanen varma olo ja sitä englantia alko vaan tulla jostain. :D Minuutti oli nopeasti ohi, enkä mennyt takaisin paikoilleni naama punaisena (okei, kädet vähän tärisi. Ja jalat. Ehkä koko kroppa. Ja saatto olla teelusikallinen pissaa taas housuissa). Mun puheen jälkeen luokka rupes taputtamaan ja sitten opettajakin vielä rupes kehumaan, että kylläpä sä osaat puhua hienosti yleisölle. Arvatkaa vaan olinko kun puulla päähän lyöty, ei mulle ole koskaan sanottu noin! Olin kuulemma ottanut katsekontaktin kaikkiin ja kertonut vissiin jonkun vitsinkin, itsehän en näin jälkeenpäin kyllä mitään tällaista muista..

Eilen tunnilla ohimennen satuin sitten mainitsemaan että osaan pikkasen soittaa pianoa ja trumpettia, niin meidän opettaja taas innostui, kun se vetää sellaista musiikkiklubia tuolla kampuksella. Ja tokihan jokaisen itseään kunnioittavan, yhteisöllisen opiskelijan kuuluu ottaa osaa johonkin klubiin (eli toisin sanoen joutua lokeroiduksi, onneksi toi musiikkiklubi ei ole se kaikista nörtein..). Siis itsehän ensin mietin, että voisin mennä vaikka matikkaklubiin laskeen trigonometrisiä funktioita, kun oon niissä niin hyvä, tai vaikka pallonheittoklubiin. Mutta päädyin sitten kuiteskin tuohon musiikkiklubiin. ;) Tänään on mulle ensimmäinen kokoontuminen, että siitä infoa sitten myöhemmin.

Olen ottanut nyt iltaisin tavaks katsoa uutisia ja jotain tv-ohjelmaa, että kuullun ymmärtäminen paranisi. Alkaa turhauttaa pyytää ihmisiä aina puhumaan hitaammin tai toistamaan sanomisiaan. Etenkin kaupan kassat on pahoja, niiden puheesta ei saa ikinä selvää. Toinen on uutistenlukijat. Ja uutisista tulikin mieleen.. Muistatte varmaan kun valitin ettei WTC:n Ground Zerolla ole vielä mitään? Pari päivää sitten uutisissa kerrottiin, että ovat saaneet luvan rakentaa moskeijan siihen alueelle ja rakentaminenkin aloitetaan ilmeisesti ihan ensi kädessä. Aikamoista. Tästähän nyt sitten kaikki vääntää kättä. Onko oikein rakentaa moskeijaa sinne/älkää sekoittako terroritekoihin uskontoa.. Puolesta ja vastaan siis. Aika rankka juttu. Ehkä yleisen rauhan vuoksi voisi olla parasta rakentaa se moskeija jollekkin toiselle kohtaa? Ainakin täällä päin maailmaa tämä uutinen tuntuu herättävän aika tunteellisia reaktioita. Saa siis nähdä mitä tuleman pitää.

Jatkuu seuraavassa postissa..

Katri